VAIHTOTALOUDESTA KULTAAN JA HOPEAAN
Johdanto
Raha historioineen on kiehtova aihe. Aiheeseen perehtyessäni löysin kaksi erilaista teoriaa ja esittelen ne molemmat alla.
Kuvittele hetki maailmaa ilman rahaa. Miten toimisit, kun vatsassasi kurnisi nälkä?
Ensimmäinen teoria
Ensimmäinen teoria lienee yleisin, mutta sille ei ole löydetty perusteita oikeasta elämästä. Sen yleisyyden johdosta esittelen sen kuitenkin.
Ensimmäisen teorian mukaan vaihtotalous toimi niin, että kaverin kanssa yksinkertaisesti tehtiin vaihtokaupat, esimerkiksi, jos kalastaja halusi viljelijältä perunoita ja viljelijä taas kalastajalta kalaa, he sopivat keskenään reilun vaihtokaupan.
Ensimmäisen teorian mukaiset vaihtotalouden ongelmat
Ensimmäisessä teoriassa pidetään vaihtotalouden suurimpana ongelmana kaupankäynnin vaivalloisuutta ja sitä, miten tavarat eivät aina sopineet yhteen.
Otetaan jälleen esimerkiksi kalastaja. Kalastaja, joka tarvitsee nahkaa ja käy ehdottamassa vaihtokauppaa kaverille, jolla nahkoja on, mutta kaveri vastaakin, ettei hän kiitos vain tarvitse juuri nyt kalaa. Vaihtokauppaa ei synny ja kalastaja jää ilman tarvitsemaansa nahkaa.
Tai kenties kaveri, jolla nahkoja on, haluaisi vaihdossa perunoita eikä kaloja. Siinä tapauksessa kalastajan tulisi ensin etsiä henkilö, joka vaihtaisi kaloja perunoihin, jonka jälkeen hän voisin mennä perunasäkin kanssa takaisin nahkoja omistavalle kaverille ja saada vaihdossa nahkaa.
Ensimmäisessä teoriassa vaihtokaupan haasteena pidettiin myös reiluutta. Miten monta kalaa annetaan kenkäparista? Vaihtokaupan molempien osapuolten tulee olla yhtä mieltä siitä, paljonko on sopivasti ja voit varmasti arvata, että siihenkin aikaan oli ihmisiä, jotka ehdottivat vain omasta näkökulmastaan edullista vaihtokauppaa.
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä pulmana vaihtokaupoissa oli ruoan pilaantuvuus. Jos sai vaihtokaupassa esimerkiksi runsain mitoin kalaa niin mihin ne laittaisi? Jääkaappeja ja pakastimia ei oltu vielä keksittykään, joten ylimääräiset kalat oli kuivattava tai säilöttävä muutoin.
Ensimmäisen teorian mukainen ratkaisu vaihtotalouden pulmiin – Luonnonrahat
Ensimmäisen teorian mukaan vaihtotalouden haasteisiin vastattiin käyttämällä luonnonrahaa eli arvostettuja hyödykkeitä, jotka toimivat vaihdon välineinä. Näitä olivat esimerkiksi karja, suola, kaakao ja simpukankuoret.
Meillä kylmässä Suomessa ei kaakao ja simpukankuoret olleet se juttu. Kenties arvaat tai tiedät, mikä oli pohjolassa arvokkain luonnonraha?
Kyllä, pohjoisessa Euroopassa turkikset, kuten oravannahat, olivat tärkeimpiä maksuvälineitä. Suomen sana ”raha” tarkoittaakin alun perin oravannahkaa.
Simpukan- ja kotilonkuoria taas suosittiin sekä vaihdon välineinä että arvoaseman merkkeinä rannikkoalueilla, esimerkiksi Aasiassa ja Afrikassa. Ne olivat koristeellisia ja helppoja kuljettaa.
Ensimmäisen teorian mukainen askel luonnorahoista kohti kolikoita
Ensimmäisen teorian mukaan luonnonraha kyllä yksinkertaisti kaupankäyntiä, mutta se ei ratkaissut kaikkia ongelmia. Turkiksia ja simpukoita oli vaikea kuljettaa suurissa määrissä ja niiden arvo vaihteli paikasta toiseen. Ensimmäisen teorian mukaan tarvittiin vieläkin yksinkertaisempi ja yhtenäisempi järjestelmä.
Ensimmäisen teorian mukaan asian ratkaisi kulta ja hopea. Niistä alettiin valmistaa ensimmäisiä kolikoita. Viileät painavat kolikot menivät pieneen tilaan, olivat helposti vaihdettavissa ja pysyivät ehjinä, oli matka miten kuoppainen ja sateinen hyvänsä. Keksintö oli suorastaan mullistava!
Mutta!
Vaikka yllä kertomani tarina kuulostaa johdonmukaiselta ja järkeenkäyvältä ja on varsin suosittu, niin tieteellinen tutkimus menneisyyden talousjärjestelmistä viittaa aivan toisenlaiseen rahan syntyhistoriaan.
Toinen teoria
Amerikkalainen antropologi David Graeber oli yksi edellä kerrotun rahan syntyteorian kriitikoista. Graeberin mukaan ei ole löydetty todisteita sellaisesta menneisyyden yhteiskunnasta, jonka rahaa edeltävä talousjärjestelmä olisi perustunut kertaluontoiselle vaihtokaupalle. Hänen mukaansa ihmisryhmien sisäiset taloudelliset järjestelyt ovat sen sijaan rakentuneet niiden jäsenten välisten monenlaisten velkasuhteiden varaan. Velkaa on otettu ja annettu siis jo ennen rahan keksimistä.
Miten velkasuhteet sitten toimivat käytännössä?
Yksi erinomainen esimerkki tulee Länsi-Afrikasta, jossa antropologi Charles Piot on tutkinut Togon pohjoisosan savanneilla ja ylänköseuduilla asuvia kabreja, joiden perinteisiä toimeentulonmuotoja ovat olleet maanviljely ja pienkarjan kasvatus.
Kabret kuuluvat nykyiseen rahatalouteen. Kylistä matkustetaan viikoittaisille markkinoille, jonne viedään oman tilan tuotosta myytäväksi liikenevä osa sekä etsitään kaikenlaista ostettavaa omiin tarpeisiin.
Kabret käyttävät kuitenkin myös vaihtotaloutta yhteisön sisällä. Rahan sijasta yhteisön sisällä liikkuu erilaiset maataloustuotteet. Niitä vaihdetaan, lainataan, lahjoitetaan ja annetaan velaksi yhtä mittaa. Vaihdettavien tuotteiden arvo määräytyy periaatteessa tuottamiseen käytettävän työn perusteella: esimerkiksi yksi keskikokoinen kana vastaa 50 jamssin mukulaa, koska niiden kasvattamisen katsotaan vaativan yhtä paljon työtä.
Nämä vastaavuudet ovat kuitenkin vain suuntaa antavia. Todellisuudessa niissä on neuvotteluvaraa riippuen siitä, kuinka kovasti vaihdon alullepanija tarvitsee haluamaansa tuotetta.
Lyhyellä aikavälillä ihmiset vaihtavat tuotteita tyydyttääkseen tarpeitaan ja halujaan, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena on solmia mahdollisimman monia vaihtoon perustuvia ystävyyssuhteita. Eräs Piotin haastattelemista kabreista kuvasi tällaista ystävyyttä todeten, ”jos jompikumpi meistä tarvitsee jotakin, hän voi aina mennä toisen luo ja pyytää sitä”.
Joissain tapauksissa ystävyyssuhde muuttuu sukulaisuudeksi, mikäli vaihtokumppanin perheiden välille solmitaan avioliitto. Useimmiten ystävyys kuitenkin rajoittuu kotieläinten, elintarvikkeiden tai peltojen vaihtamiseen ja lainaamiseen.
Esimerkkitilanne voisi olla sellainen, jossa mies on lainannut ystävälleen yhden pelloistaan viljeltäväksi samaan aikaan, kun pitää toiselta ystävältä lainattua lammasta ja on velkaa muutaman ruukullisen olutta tämän vaimolle.
Vaikka Piot tutkiikin pääasiassa kabrejen käsitystä sosiaalisuudesta, niin hänen tutkimuksensa on samalla oiva esimerkki, kuinka tosielämän vaihtotaloudessa toimitaan. Kabret tietävät rahan olemassaolosta ja käyttävätkin sitä, käyväthän he kauppaa markkinoilla, mutta heillä ei ole tarvetta vaihtaa yhteisön sisäistä vaihtotaloutta rahajärjestelmään. Kun ihminen tarvitsee jonkin tuotteen, hän yksinkertaisesti menee ystävänsä luo ja pyytää sitä. Mikäli hänellä ei ole antaa mitään vastineeksi, hän jää tuotteen arvon verran velkaa. Ystävä perii velan muodossa tai toisessa viimeistään siinä vaiheessa, kun hänellä on tarve tehdä vastavierailu.
Toisen teorian mukaan tämäntapaiset talousjärjestelmät ovat olleet aikaisemmin hyvin yleisiä ympäri maailmaa.
Minua kiinnostaisi tietää toimiiko rahatalouden ulkopuolella tai lähes ulkopuolella olevat lukuisat ihmiset nykyäänkin tuolla tyylillä? Maailmassa on nimittäin edelleenkin paljon ihmisiä, joilla ei ole pankkitiliä tai joilla on tili / rahaa, mutta sitä on hyvin hyvin niukasti ja jollakin tavalla hekin elävät. Voisin kuvitella, että he tekisivät yhteistyötä toisten samankaltaisessa tilanteessa elävien kanssa.
Graeberin mukaan todelliset havainnot hyödykkeiden käyttämisestä rahan tavoin vaihdon välineinä ovat yleensä peräisin moderneissa rahatalouksissa vallinneista poikkeustilanteista, joissa rahan saatavuus on syystä tai toisesta ehtynyt. Esimerkkinä voisi toimia tupakoiden käyttö rahana sotavankileireillä.
Miksi raha siis keksittiin toisen teorian mukaan?
Jos rahaa ei keksitty vaihtokauppaa helpottamaan, niin mistä syystä sitten?
Olemassaolevat todisteet vaativat egyptiläisten hieroglyfien ja mesopotamialaisen nuolenpääkirjoituksen ymmärtämistä ja tieto rahan historiasta onkin kasvanut sitä mukaan kun niitä on opittu tulkitsemaan.
Tietoa on säilynyt niinkin kaukaa kuin 3500 vuotta eaa. sumerilaisista kaupunkivaltioista. Siellä käytettiin hopeaa. Ei kuitenkaan hopeakolikoita vaihdon välineinä. Alueella oli suuria temppeli- ja palatsikomplekseja, joiden ympärille valtiot olivat kasvaneet.
Nämä kompleksit työllistivät tuhatmäärin erilaisia pappeja ja virkailijoita. Keskuksista käsin ympäröivältä viljelijä- ja käsityöläisväestöltä perittiin erilaisia maksuja, esimerkiksi vuokria ja veroja. Nämä maksettiin yleensä itse tuotetuilla hyödykkeillä kuten vaikkapa ohralla, puuhuonekaluilla tai korukivillä. Kaupunkivaltioiden byrokraatit yhteismitallistivat nämä erilaiset tulovirrat laskemalla niille arvon hopeassa.
Hopea toimi siis virtuaalivaluuttana, jonka avulla pidettiin kirjaa siitä, mitä ja kuinka paljon kenenkin kuului valtiolle maksaa. Kauppiaat lähellä hallintokeskuksia saattoivat käyttää hopeaa myös vaihdon välineenä, se oli kuitenkin harvinaista. Enemmistö väestöstä käytti arjessa vaihtokauppaa ja velkaa aivan kuten kabret.
Graeberin mukaan tarvittava teknologia hopeakolikoiden painamiseen, levittämiseen, aitouden valvomiseen olisi ollut kyllä olemassa, mutta tämän tyyppiselle rahalle ei tuolloin ollut juurikaan käyttöä.
Ensimmäiset historian tuntemat rahat syntyivät siis kokonaan muuta tarkoitusta kuin kaupankäyntiä varten.
Vaikka olen nostanut tässä tekstissä Graeberin esiin, niin Graeber ei suinkaan ollut ensimmäinen tai ainoa tutkija, joka on kyseenalaistanut ajatuksen rahan synnystä vaihtokaupan seurauksena. Hänen ansiokseen lukeutui enemminkin se, että hän osoitti teorian heppoisuuden käyttämällä poikkeuksellisen laajaa historiallista ja etnografista aineistoa.
Ensimmäistä teoriaa on kritisoinut myös toiset antropologit, historiantutkijat ja myös taloustietelijät.
Pohdintaa
Kun itse tuumiskelen asiaa, niin huomaan ensinnäkin, että vaihtokauppa ei suinkaan ole kuollut ja kuopattu vaan se kuuluu nykyaikaan rahan rinnalle. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi ystävää, joilla molemmilla on lapsi. He voivat auttaa toisiaan lastenhoidossa: ”Minä hoidan sinun lastasi tänään ja sinä hoidat minun lastani ensi viikolla.”
Vielä yleisempiä taitavat kuitenkin olla epämääräisemmät ystävänpalvelukset, jotka perustuvat sanattomiin sopimuksiin ja kiitollisuudenvelkaan, esimerkiksi henkilö kysyy ystävältään ”Voitko sinä ottaa minun koiran hoitoon siksi aikaa, kun olen reissussa?” Ystävä vastaa ”Joo tottakai”. Vaikka mitään vaihtokauppaa ei sovittu, niin sanaton sopimus on ”Minä (ystävä) voin pyytää sinulta vastapalvelusta tarvittaessa.” Mahdollisesti se sisältää myös sanattoman sopimuksen ”Minä tuon sinulle reissusta tuliaisen kiitokseksi koiranhoidosta.”
Mieleeni muistuu myös lapsuuden tarrakirjat. Tarroja vaihdeltiin kavereiden kanssa. Ennen tarrojen keksintää, äitini lapsuudessa, vaihdeltiin kiiltokuvia. Miksi? Se oli sen ajan huvia. Vaihtokauppa ei siis perustu pelkästään tarpeisiin vaan myös huvituksiin.
Mieleeni muistuu myös matkat samankokoisen ja samantyylisen ystäväni kanssa. Matkalla oli tuplasti enemmän vaateyhdistelmiä mukana, koska lainasimme ystäväni kanssa toinen toisillemme vaatteitamme. Huvin vuoksi.
Mielestäni Graeber:n ja muiden toista teoriaa kannattavien tutkijoiden perusteet ovat fiksummat ja tukevammat. Läheisten kanssa on luontevaa tehdä vaihtokauppoja, lainata tavaroita puolin ja toisin ja tehdä ns. ystävänpalveluksia. Suomen kielessä on myös sana ”kiitollisuudenvelka”, jolla viitataan siihen, että toinen on tehnyt palveluksen ja odottaa vastapalvelusta sopivan tilaisuuden tullen.
Jos vaihtokaupoista olisi ollut pelkkää harmia ja raha olisi aina paljon parempi vaihdon väline, niin vaihtokauppoja tuskin tehtäisiin edelleen ja varsinkaan huvin vuoksi.
Sinä lukija saat tietenkin päättää itse, kumpaa teoriaa kannatat.
Vai löydätkö kenties kolmannen teorian?
Kirjoittanut: Severiina Saarni
Lähteet:
Antroblogi: https://antroblogi.fi/2020/12/rahan-synty-ja-sen-myytti/
Timo Kallinen, 8.12.2020
Suomen Pankin Rahamuseo: https://www.rahamuseo.fi/rahamuseo/rahan-ja-maksamisen-historia/rahan-historia/
Yle: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/10/25/rahan-historiaa
Kirjoittaja: Rita Trötschkes, Julkaistu 25.10.2012, päivitetty 14.5.2014
Wikipedia
