Lauantai 10. toukokuuta 2025
Parvekkeeni tuoksui multaiselta ja ystävälliseltä.
Tänään Susanna tuli kylään.
En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.
Hän on ainoa, johon olen enää yhteyksissä niiltä ajoilta, kun olin vielä uskossa.
Ja vaikka hän on yhä uskossa – ortodoksi ja vakaasti – hän on lempeästi uskossa. Ei sellainen kuin minä olin, hurahtanut ja Jumalaa kaikille tuputtava.
Silti minua jännitti.
Laitoin patjan lattialle ja silitin sen päälle vihreän lakanan ja kukikkaan pussilakanan.
Asettelin parvekkeelle tulppaaneja.
Keittiössä keitin kattilallisen linssikeittoa ja ripottelin päälle korianteria.
Kun ovikello soi, vatsassani kiepsahti.
Susanna hymyili heti kynnyksellä. Hänellä oli pitkä sininen huivi ja silmissään tuttu rauha.
Hän ei katsellut asuntoani arvostelevasti, ei kysellyt, miksei minulla ole kirjahyllyä eikä ikoneita vaan hän sanoi: “Täällä tuoksuu hyvältä.”
Istuimme alas ja puhuimme.
Alkuun niitä näitä kaalinpäitä. Ensin linssikeitosta, sitten hänen junamatkastaan.
Ja sitten puhe meni siihen, miksi lähdin.
Susanna sanoi:“Tiedän, että yhteisö, jossa asuit ja seurakunta, jossa kävit, ei ollut hyväksi sinulle. Eikä ole monelle muullekaan.”
Minä nyökkäsin. En saanut heti sanottua mitään.
Sitten hän jatkoi: “Minusta vaikuttaa, että sinä olet nyt enemmän oma itsesi. Ja minä arvostan sitä. Ja sinua.”
Minä nielaisin palan leipää liian nopeasti ja aloin yskiä.
Ehkä hyvä niin, sillä siinä hetkessä oli jotain, joka teki yskänkin hyväksyttäväksi.
Kerroin Susannalle aamurutiineistani.
Mietelauseista, kasveille juttelusta ja luonnon äänten kuuntelusta.
Hän ei nauranut. Hän ei sanonut, että se kuulosti hassulta saati väärältä.
Hän sanoi:“Kaikilla meillä on tapamme rukoilla. Sinun tapasi on yhtä oikea kuin minun tai kenen tahansa muun.”
Ja minä hymyilin ujosti ja kiitollisena siitä, että Susanna näki asian samoin kuin minä. Pysähtyminen itselle tärkeiden asioiden äärelle, elämän äärelle, hyvän äärelle, oman kehon äärelle, se kaikki on rukoilua. Ei oppikirjamaista rukoilua, vaan omanlaista rukoilua.
Huomasin myös pelänneeni alitajuisesti, että Susanna tuomitsisi uudet elämäntapani ja uudenlaisen maailmankuvani. Oli ilahduttavaa tajuta, että Susanna oli avarakatseisempi kuin olin uskaltanut toivoa.
Päivän kysymys: Kuka on tukipylvääni muutosten tuulten puhaltaessa?
Vastaan: Susanna.
Tällä viikolla: Annan itselleni luvan uskoa, että jotkut ihmiset hyväksyvät, että minä olen muuttuvainen ja pysyvät elämässäni muutoksista huolimatta. Muistutan myös itseäni, etten minä ole yksin, vaikka kuljen eri polkua kuin ennen.
Elsa
