18. huhtikuuta 2025
Pitkäperjantai. Hiljainen, ei pyhä. Sellainen, jonka äärellä ei tarvitse kuiskata, mutta ei tee mieli huutaakaan.
Tänään kylvin rairuohoa, vaikka pääsiäinen on jo melkein ovella. En tiedä, ehtivätkö siemenet itää, mutta väliäkös sillä, kylväminen oli se juttu.
Se oli minun tapani sanoa: nyt alkaa kasvu, vaikka maa on yhä viileä ja tyylitajuni vielä viileämpi (olen cool, heh).
Kävin eilen ostamassa valkoisia kananmunia ja vesivärit.
Tänään puhalsin munat tyhjiksi ja maalasin ne, aivan kuten lapsena.
Yhteen munaan maalasin kukkia ja toiseen pelkän vihreän viivan, joka näytti kukan varrelta tai ehkä vehreältä polulta. Halusinkin sen näyttävän epämääräiseltä. Tai ehkä joku sanoisi ”taiteelliselta”. Sama asia?
Kolmanteen munaan töhersin pelkän harmaan sutun. Minusta oli kertakaikkisen ihanaa maalata mahdollisimman ruma muna. Se sai minut nauramaan.
Miksi kaiken pitäisi olla kaunista? Ja toisaalta, miksei harmaa suttu voisi olla jonkun mielestä kaunis?
En kaivannut kirkkoa, enkä hartaita virsiä. Enkä sen paremmin kaakaoseremoniaa, enkä suitsukkeitakaan.
Minusta oli ihanaa, kun radio lauloi hiljaa taustalla, vesivärit tuoksuivat nenässäni ja minä keskityin vain maalaamaan.
Asetin maalaamani munat ja rairuohon (tai siis siemenet mullassa) ikkunalaudalle. Harmaa suttumuna sai kunniapaikan näkyvimmältä paikalta. Hymyilyttää aina kun katson ikkunalaudalle.
En kysy tänään päivän kysymystä.
Jos kysyisin, kysymys olisi ehkä ”Mitä kaipaan juuri nyt?”
Mutta en kysy. Tänään haluan olla vain munankoristelija ja munanrumuuttaja.
Elsa
