21. huhtikuuta
Maanantai, Toinen pääsiäispäivä
Aurinko nousi kirkkaana, kuin se ei olisi koskaan laskenutkaan.
Tänään heräsin virsi päässäni soiden.
”Pääsiäiseen herätä saan ja kirkkauteen valloittavaan. Herramme ei hautaansa jää. Jeesus nyt on ylösnoussut. Ylistys Jumalan, soi halki maailman: Jeesus nyt kuoleman voittanut on!”
Virsi 745, taisi olla. Vai oliko se sittenkin 754?
Ja sitten, yhtäkkiä, ilman varoitusta, virsi vaihtui mielessäni uskontunnustukseen. Vanhasta tottumuksesta lausuin sen ääneen:
”Ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.”
Sanat pulppusivat suustani kuin vieras kieli, jonka osaa yhä sujuvasti, vaikka ei ole käyttänyt pitkään aikaan.
Ja sitten mieleeni nousi kysymys.
Hento ääni sisälläni kysyi: “Entä jos teitkin väärän valinnan?”
Jätin uskon.
Jätin uskonsisareni ja uskonveljeni.
Jätin jumalanpalvelukset, ehtoollisen, yhteiset virret, yhteiset rukoushetket.
Jätin taivastoiveet ja helvettipelot.
Mutta entä jos ne olivatkin totta?
Entä jos juuri nyt, kun kirjoitan tätä, minut on merkitty kadotukseen?
Istuin pitkään tuijottaen ikkunalaudalla vihertävää rairuohoa. Vihreä kuin uusi alku. Tämän kodin oli tarkoitus olla uusi alku. Virren ja uskontunnustuksen myötä minussa kasvoi jotain muuta. Hauras epäilys.
Ehkä oli ollut virhe lähteä? Ehkä Jumala laittoi virren soimaan päähäni kera uskontunnustuksen muistuttaakseen, että minun ei ole pakko valita kadotusta vaan voin edelleen valita hänet, vapahtajan?
Muistelin uskovien ystävieni pettyneitä ilmeitä, kun kerroin, että lähden. He koettivat ylipuhua minua jäämään. He sanoivat, että saatana vain kuiskii korvaani. Sitä ei tarvitse kuunnella. Olin varautunut siihen. Olin miettinyt sitä. Silti tuntui pahalta lähteä. Heidän kannaltaan minä antauduin paholaiselle. Ja nyt, pääsiäisenä, Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä, mietin, pitäisikö minun palata? Ja ennen kaikkea: johtaako nykyinen elämäni ikuiseen kadotukseen?
Päivän kysymys: ”Mistä tiedän olenko saatanan vallassa?”
Vastaan: “En tiedä. Sitä on mahdoton tietää. Siksi minä lähdin. Tulin hulluksi pohtiessani päivittäin mikä teko ja ajatus on Jumalasta ja mikä saatanasta. Ikinä en saanut varmuutta. En, vaikka miten veisasin virsiä, rukoilin ja luin raamatun lisäksi kristillistä kirjallisuutta. Minua kaihersi ikuinen epävarmuus, olenko riittävän hyvä. Halusin siitä maailmasta pois.”
Tällä viikolla: Annan vanhojen helvetinpelkojen ja taivaankaipuun tulla, jos ne haluavat tulla. En hautaa niitä väkisin.
Elsa
