14. huhtikuuta
Lauantai. Kotona. Aurinko säkenöi taas pitempään taivaalla.
Tänään oli se hetki viikosta, joka on vain minua varten.
Tiedän, että kuulostaa juhlalliselta. Ja tavallaan se onkin sitä, minulle. Se on lähinnä sitä, että laitan puhelimen äänettömälle, keitän teetä ja oleilen illan ilman suunnitelmia.
Tänään en edes vaihtanut mukavampia housuja, ne olivat jo päällä.
Kirjoitin vähän päiväkirjaa.
Sitten istuin alas ja tein sen mielikuvaharjoituksen, jota kutsun “kehäksi”.
Kuvittelen itseni ympärille valoa, en mitään sädekehää vaan joka puolelle ympärilleni lämmintä ja pehmeää hohdetta.
Harjoitus auttaa minua aistimaan ja asettamaan rajani. Se ei ole aina helppoa. Rajat ovat olleet minulle joskus pelottavia, koska niistä voi joku suuttua. Olen kuitenkin elänyt elämää kantapään kautta ja huomannut, ettei kaikkia voi miellyttää ja että elämä soljuu huomattavasti helpommin, kun pitää omista rajoistaan kiinni.
Sanoin itselleni ääneen:
“Tässä kehässä olen turvassa ja oma itseni.”
Siinä vaiheessa satuin vilaisemaan ulos, koska naapurin auki olevasta ikkunasta leijui tuulen mukana jotain sitruunantuoksuista. Naapuri näkyi kävelevän roskakassit käsissä kohti roskakatoksia. Hänellä on taas uusi huivi, näin kaukaa en näe muuta kuin värit: neonkeltaista, neonsinistä ja neonpunaista.
Jos minä laittaisin sellaisen kaulaani, näyttäisin siltä, että yritän epätoivoisesti paluuta 80-luvulle. Naapurin kaulassa taas neonvärinen huivi saa hänet näyttämään siltä kuin hän olisi juuri palannut coolilta maailmanympärimatkalta, vaikka kävi vain roskiksella.
Totuuslause: “Tällä viikolla vahvistan omia rajojani, myös silloin, kun ympärilläni on muita ihmisiä.”
Elsa
