11. huhtikuuta
Museo hiljeni tänään vähän hitaammin kuin tavallisesti.
On yksi mies, joka käy meillä joka keskiviikko.
Hän tulee sisään tasan kello yksi, ostaa eläkeläislipun, nyökkää ja sanoo “kiitos”. Samalla äänensävyllä joka kerta, kuin ääni olisi osa pukukoodia.
Hänellä on ruskea takki, joka näyttää siltä kuin olisi ollut osa monia keväitä. Hän jättää takkinsa aina samaan naulakkoon ja ihmettelen, miten se onkin aina kuin häntä varten vapaana.
Kädet selän takana, hitaasti askeltaen mies kiertää näyttelyn aina samassa järjestyksessä. Pisimpään hän pysähtyy vanhan radiovastaanottimen kohdalle.
Hän tulee joka kerta yksin. Oikeastaan minun on vaikea kuvitella, että hänellä olisi ystäviä. Hän on niin etäinen. Toisaalta mistäpä minä tiedän onko museo hänen oma salainen hiljainen hetkensä keskellä seurantäyteistä elämää.
Minusta on mukava ajatella, että näyttely ei ole vain niitä varten, jotka menevät eteenpäin, vaan myös niitä varten, jotka palaavat.
Kiertävät näyttelyn hiljaa yhä uudelleen, pysähtyvät samojen asioiden äärelle, katsovat tuttuja esineitä ja toivovat, että ne pysyvät paikoillaan ikuisesti.
Totuuslause: “Tällä viikolla kokeilen palata samojen asioiden äärelle. Ehkä löydän niistä jotain uutta. Aloitan matkasta bussipysäkiltä kotiin.”
Elsa
