4. huhtikuuta
Kevätretki, Vantaa. Aurinko on yhä viileä, mutta se ei enää pahoittele sitä.
Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin tuntui, että voisin hengittää ulkona hitaasti ilman, että henki jää puoliväliin. Otin vapaan ja lähdin retkelle Haltialaan.
Ei mitään dramaattista – ei rukoilemaan, ei ”uudistumaan”, ei retriittiin. Vain kevyt reppu, banaani ja hiljaisuus. Ja se hiljaisuus oli tähän hetkeen sopivaa kaupungin meluisaa hiljaisuutta. Sitä, että vain sai upota massaan. Olla ”joku vaan”, jota kukaan ei tunne ja josta kukaan ei ole kiinnostunut.
Näin lintuauran. Ehkä kurkia? Ne näyttivät jokatapauksessa siltä kuin tietäisivät minne ovat matkalla. Minä en ole varma omasta suunnastani, mutta tänään tuntui, ettei tarvitsekaan olla. Ehkä kevät on se aika, kun liikkeellelähtö on tärkeämpää kuin suunta.
Kysyn itseltäni uudelleen:
”Miten haluan ilmaista itseäni tänä keväänä?”
Tänään vastaan: “Lähtemällä liikkeelle ilman määränpäätä.”
Museolla kävi eilen jotain, joka jäi kehooni viipyilemään ihanasti. Se nainen, jonka kanssa jaan tauot joskus ja joka ripustaa uusien näyttelyiden julisteita, hän kosketti olkapäätäni. Ei mitenkään erikoisesti, vaan vain saadakseen huomioni, koska minulla oli kuulokkeet korvilla. Mutta jotenkin se kosketus tuntui niin hyvältä. Ihan kuin siinä kosketuksessa olisi ollut taikaa.
Siinä hetkessä tunsin pienen ihastuksen kipinän ja heti sen jälkeen minä tunsin, kuinka vanhat muistot yrittivät nousta sisälläni. Muistot niistä lauseista, joita kuulin ennen. Muistot, kuinka rukoilin että Jumala eheyttäisi minut.
Totuuslause:
“Tällä viikolla kiinnitän huomiota siihen, milloin joku tai jokin saa minut hymyilemään.”
Elsa
