Keskiviikko 7. huhtikuuta 2025
Sade juoksi pitkin ikkunalasia kuin sillä olisi kiire.
Tänään tapahtui jotain, joka sai minut unohtamaan kellon.
Museossa oli hiirenhiljaista, pystyin kuulemaan kellon raksutuksen toimiston puolelta. Olin juuri asettelemassa uusia postikortteja telineeseen, kun katseeni osui sisään astuvaan naiseen.
Hänen hiuksensa olivat lyhyemmät kuin ennen ja tyylikin oli muuttunut aikuisemmaksi, mutta tunnistin hänet silti: Leila.
Ystävä vuosien takaa.
Tutustuimme kaakaoseremoniassa, silloin kun elämässä kaikki tuntui vielä mahdolliselta ja kun halusimme kokea kaiken.
Hänellä oli silloin selässään tatuointi, jossa oli kuu ja höyhen. En tietenkään nähnyt sitä nyt, hänellähän oli takki päällä, mutta muistin tatuoinnin kuin valokuvan.
En ollut varma, tunnistaisiko hän minua.
Minä kun en enää pukeudu kukkahameisiin. En ole enää kuorrutettu kristalleilla. En kanna enää mukanani orgoniittia. Enkä varsinkaan näytä enää siltä, että larppaisin keijukaista.
Olen muuttunut.
Sisäisesti ja ulkoisesti.
Ja vanhentunut viidellätoista vuodella.
Leila kuitenkin katsoi suoraan minuun ja sanoi:
“Elsa! Minä ajattelin sinua juuri hiljattain. Muistatko, kun joimme kaakaota ja kutsuimme kaakaon henkeä?”
Sanoin: “Muistan.”
Hän nauroi. Hänellä on hyvin hersyvä nauru.
“Minä jatkoin seremonioissa käyntiä vielä sen jälkeen, kun sinä lähdit. Mutta lopetin minäkin jo yli kymmenen vuotta sitten. Elämä muuttuu, vai mitä?”
Nyökkäsin ja myin hänelle ja hänen ystävälleen liput ja he jäivät katsomaan näyttelyä ja minä jatkoin töitäni.
Se hetki, Leila nauramassa ja muistot kaakaon hengen kutsumisesta jäivät sykkimään rintalastan alle, kuin pieni kipinä jostain, jonka olin jo ajatellut sammuneen.
Päivän kysymys itselleni: Mikä tänään yllätti minut?
Vastasin: Se, että ihminen menneisyydestäni astui nykyisyyteeni ja sai minut epäilemään, voinko sittenkään aloittaa täällä alusta?
Tällä viikolla: Annan muistojen tulla. Olen halunnut unohtaa monet asiat menneisyydestäni. Ehkä pakeneminen on kuitenkin väärä keino? Kenties on parempi antaa muistojen tulla, jos ovat tullakseen? Laulaminen kaakaon hengelle nilkkakorut kilisten ei ehkä olekaan jotain mitä hävetä vaan jotain mitä muistella naurussa suin?
Elsa
