3. toukokuuta 2025
Lauantai. Museo oli haalean hiljainen ja kellertävässä valossa, joka saa ajattelemaan pölyä, vaikka kaikki on puhdasta.
Tänään olin samassa vuorossa Osmon kanssa.
Osmo on… no, Osmo.
Hän käyttää huulikiiltoa ja puhuu kuin olisi kasvanut jossain taideakatemian näyttelyarkistossa. Hän ei kerro vaan kuvailee.
“Tuossa veistoksessa on hillittyä ylijännitteisyyttä.”
“Punainen on tässä teoksessa peittelemättömän emotionaalista.”
Minä nyökkäilen.
En siksi, että ymmärtäisin, vaan koska en osaa sanoa muuta.
Kukalla oli vapaapäivä.
Jos hän olisi ollut töissä, olisin ollut hiljaa siksi, että olen liian ihastunut.
Nyt olin hiljaa siksi, että en osannut osallistua.
Kun tuli lounastauko, huikkasin Osmolle lähteväni kiertelemään näyttelyä.
Kiertelin hitaasti, vaikka olen kiertänyt näyttelyn jo sata kertaa.
Yhdessä nurkassa oli uusi teos, joka on ollut esillä ehkä viikon.
Se ei ole kaunis.
Tai ei ollut, ennen tätä päivää.
Siinä on valtava kangaspohja, johon on liimattu polkupyörän ketjuja, kananmunankuoria ja jotain, mikä näyttää kumollaan olevalta meikkipussilta.
Otsikko on: “Katkenneen ketjun kauneus”
Olin ihmetellyt, miten moista hökötystä kukaan voi kutsua taiteeksi saati kauniiksi.
Tänään jäin sen eteen seisomaan.
Kukaan ei ollut katsomassa.
Ei Kukan kirkasta katsetta, ei Osmon taukoamatonta taidepuhetta.
Vain minä ja taideteos, joka oli kootusti rikkonainen.
Yhtäkkiä näin siinä jotain muuta.
Nuo kananmunankuoret – ne eivät olleet rikki, ne olivat auki. Näin mielessäni pienet vastakuoriutuneet kananpojat taapertamassa poispäin, kohti suurta maailmaa, kohti elämää. Tietenkin kananmunankuoret symboloivat elämää, suojattua elämää, joka on jätetty taakse. Aivan kuin minun elämäni!
Ketjutkaan eivät olleet enää pelkkiä ketjuja. Ketjut toivat mieleeni maahan lysähtäneet ihmiset. Tajusin, että minussakin on ketjut kuin polkupyörässä ja että olen unohtanut niiden olemassaolon. Tarvitsen sisäiset ketjuni ja minun tarvitsee huoltaa niitä, muuten minulle käy kuin taideteoksen ketjuille. Jumahdan, lysähdän ja ruostun. Selkeästi ketjut olivat minulle sanoma ”Elsa, polje eteenpäin! Pidä huolta itsestäsi!”
Meikkipussikin kertoi selkeästi minun tarinaani. Se muistutti minua siitä, kuinka olen joskus, aika monestikin, yrittänyt näyttää joltain muulta kuin olen. Ja kuten kumollaan oleva meikkipussi, minunkin yritykseni on aina ollut kumollaan, epäonnistunut.
Minä seisoin Katkenneen ketjun kauneuden edessä vaitonaisena ja silmäkulmastani vierähti kyynel.
Elsa
