Keskiviikko 30. huhtikuuta 2025
Vappuaatto. Tuuli kuljetti serpentiinejä pitkin jalkakäytävää ja ilmassa oli paistetun munkin tuoksua.
Tänään join ihan itse tekemääni simaa.
Se oli pikkuisen liian makeaa ja pikkuisen liian käynyttä eli juuri niin kuin pitää.
Tiesin, ettei kukaan tulisi kylään, mutta katoin silti kahdelle, minulle ja mielikuvitustyttöystävälleni.
Simaisen aamiaisen jälkeen lähdin vappumyyjäisiin ja ostin itselleni ilmapallon.
Ei mitään hillittyä tai aikuista, vaan ponin.
Söpön, keijumaisen sini-pinkin ponin, jonka silmät olivat suuremmat kuin minun tulevaisuuden näkymäni.
Kannoin ponipalloani ylpeästi.
Ajattelin, että aikuisena kuuluu joskus ostaa itselleen juuri se, mitä olisi lapsena toivonut, mutta ei koskaan saanut.
Unelmoin kävellessäni torilla ihmisvilinässä.
Mitä jos tämä olisi toisenlainen päivä?
Mitä jos kävelisin täällä Kukan kanssa, parina?
Hänellä olisi ehkä vaaleanpunainen takki, päässään huolettomasti sidottu huivi ja kaulassaan serpentiiniä. Meillä olisi samanlaiset ponipallot ja me kulkisimme käsikädessä ja pysähtyisimme ostamaan vappumunkit.
Katseeni osui koivuun. Sieluni silmin näin meidät suutelemassa juuri tuon koivun alla, kevään ensimmäisten kukkien kukkiessa ympärillämme. Pystyin melkein tuntemaan, kuinka huulemme painuisivat toisiaan vasten. Sokeria suupielessä, molemmat munkille maistuen, me suutelisimme pitkään ja hartaasti.
Ei olisi kannattanut tuijotella koivua, sillä romahdin pilvilinnoistani alas kävelemällä päin jotain.
Kirjaimellisesti.
Se jokin osottautui joksikuksi ihmiseksi.
Ja se ihminen löyhkäsi kuin olisi kylpenyt miesten hajuvesipullossa.
Haju oli niin tyrmäävä, että melkein päästin ponipallostani irti.
Hengitykseni takelteli. Päänsärky ilmoitti olemassaolostaan.
Ja juuri kun olin vetämässä henkeä ja aioin pahoitella, huomasin miehen vieressä Kukan.
Hän seisoi hajuvesimiehen vieressä.
He eivät pitäneet toisiaan kädestä, mutta eihän se tarkoita, etteivätkö he seurustelisi.
Kukka hymyili minulle.
Iloisesti.
Aidosti.
Kuin olisi ilahtunut nähdessään minut.
Minä hymyilin väkinäisesti ja sanoin, että minulla on kiire, koska olen sopinut treffit.
Treffit? Minäkö?
Se vain lipsahti.
Sana, jolle ei ole löytynyt käyttöä minun elämästäni vuosiin.
Minua oli viimeksi pyydetty treffeille aikuisten raamattuleirillä seitsemän vuotta sitten.
Minulla ei ole Vantaalla ketään. Kukaan tuskin on edes huomannut olemassaoloani saati pyytänyt treffeille.
Minulla ei ole Vantaalla edes ystäviä. Minulla on ylipäätään enää vain yksi ystävä ja hän asuu kaukana.
Siinä minä seisoin, ponipallo kädessäni ja tyrmistynyt ilme kasvoillani.
Kukka ei huomannut mitään.
Hän toivotti onnea treffeille ja sanoi, että nähdään huomenna töissä.
Minä nyökkäsin ja lähdin.
Poni heilui perässäni kuin surumielinen fanfaari.
Päivän kysymys:
Mistä haluaisin päästää irti, mutta en vielä osaa?
Vastaan: Noloista hätävalheista ja mustasukkaisuudesta.
Tällä viikolla:
Minä otan selvää onko hajuvesimies Kukan poikaystävä. Ei saa olla. En suostu!
Elsa
