Tiistai 29. huhtikuuta 2025
Ilmassa oli sitä outoa keväthuumaa, joka tekee ihmisistä joko hilpeitä tai hajamielisiä. Minä olin molempia.
Eilen illalla kirjoitin rakkausrunon.
Tai no, rakkausrunoyritelmän nyt ainakin.
Kirjoitin sen perinteisesti paperille käsin mielessäni Kukan valokuvaukselliset kasvot ja siro vartalo.
Tänään juodessani aamukahviani luin runoni uudelleen. Hymy hiipi huulilleni.
Siinä ei ollut riimejä. Tai oli, omituisia. En keksinyt parempiakaan. Enkä tiedä, oliko siinä edes rytmiä.
Kukka siinä kuitenkin oli! Ihana hurmaava Kukka!
Kukkaselle
Oi kevään keveä kulkija,
sun askeles hiljaa soi,
kuin aamun ensimmäin sävel
läpi heräilevän koin.
Sun naurus on helinä kirkas,
kuin puro, mun sydämein lyö,
ja katsees, se kuin kynttilä
yön varjoon kuin tähtien vyö.
Jos oisit vain näky unessa,
en tahtois milloinkaan herätä pois.
Ja jos jäisit kuin lehti oksalle,
niin tuuli ei sinua veisi, se sois.
Oi, Kukka, sä kevään ihme,
et tiedä, kuin valtaat sä sydämein.
Sun läsnäolos on lempeä huokaus,
kuin haapojen laulu lammen rannoil.
Tiedän, ei mikään Finlandia-ehdokas.
Mutta hällä väliä, minä pidin siitä. Kukka näyttää vanhan ajan tavalla kauniilta. Siksi halusin runoonkin vanhahtavaa kieltä. Sellaista Eino Leino – tunnelmaa.
Taittelin runon taskuuni, halusin kantaa sitä töissä mukanani. Pelkkä ajatus pienestä salaisuudesta taskussani sai minut hymyilemään.
Töissä kaikki meni hyvin iltapäivään saakka, jolloin kuulin takaani Kukan äänen
“Elsa, sinulta tippui jotain.”
Kukka piteli paperia. Sitä paperia!
Jouduin pakokauhun valtaan.
Ei näin! Ei nyt!
Punastuin niin, että olisin voinut sulautua museon punasävyiseen julisteeseen.
Kukka katsoi minua hetken ja sanoi leikillään:
“Oho. Et kai sinä ole piirtänyt alastonkuvia?”
Minä änkytin:
“En todellakaan! Se on runo.”
Äh, miksi sanoin sen ääneen?
Kukan silmät syttyivät:
“Oi, saisinko lukea sen?”
Sopersin jotain sekavaa siitä, että se on todella huono, että sitä ei ole tarkoitettu kenellekään, että se on pelkkä harjoitus, luonnos, henkinen oksennus ja huumorikokeilu.
Kukka hymyili ja nyökkäsi.
Ei painostanut. Ei kysynyt uudestaan.
Mutta minä tiesin, että hän oli huomannut punastumiseni. Retiisinväristä naamaani ei voinut olla huomaamatta. Ja että punastus ei ole asia, jonka voi selittää pois pelkällä punajuuren yliannostuksella. Niinpä pysyttelin vaiti ja ryntäsin vessaan.
Päivän kysymys: Mitä haluaisin sanoa ääneen, mutta en uskalla?
Vastaan: Kukka, lähdetkö minun kanssani maailman ääriin?
Tällä viikolla:
Kirjoitan lisää runoja, mutta tästä lähtien jätän ne kotiin salaiseen kansioon! Ja ehkä tosiaan voisin myös piirtää alastonkuvan Kukasta…minun piirustustaidoillani siitä ei tule kummoinen ja siksi kenties ilmottaudunkin piirustuskurssille?
Elsa
