- huhtikuuta 2025
Sunnuntai. Vapaapäivä. Ilma oli raikas ja niin olin minäkin.
Tänään päätin laittaa ruokaa. Ihan oikeaa kotiruokaa.
Ei leipää, ei valmiskeittoa, ei suklaata.
Halusin kokeilla jotain muuta kuin selviytymistä. Ja ehkä, myönnän, olla vähän kuin Kukka…
Kaivoin kaapin perältä lasipurkin, sellaisen korkillisen, jonka alkuperäisen käyttötarkoituksen olen unohtanut.
Leikkasin salaattia, kurkkua, eri värisiä paprikoita ja paahdoin kikherneitä. Tahinikastikkeenkin tein omin kätösin. Siinä vaiheessa tunsin suurta ylpeyttä. Olihan ruokani melko lähellä Kukan kvinoasalaattia, jossa oli syötäviä kukkia ja värien harmoniaa! Sitten Kukan lasipurkissa kauniisti kukoistava kvinoasalaatti mielessäni, kaadoin ainekset purkkiin.
Katsoin lopputulosta.
Minun salaatissani tahinikastike valui epämääräisenä ja surullisen ruskeanharmaana pitkin lasipurkin reunoja. Se peitti alleen paahdetut kikherneet ja sai koko purkin näyttämään siltä, kuin se olisi jäänyt mutavyöryn alle. Myös minun ylpeyteni valui epämääräisenä ja surullisena kohti lattiaa.
Laitoin kannen kiinni ja tuijotin purkkia.
Minun purkitettu mutavyöryni oli kaukana Kukan salaatin värien sopusoinnusta.
Avasin sen ja söin suoraan lusikalla. Se maistui hyvältä, mutta en voinut kuvitellakaan, että salaattini äärellä voisi keskustella taidenäyttelyistä. Eipä sillä, että mitään tietäisinkään taiteesta.
Istuin keittiönpöydän ääressä puputtaen harmaanruskeaa salaattiani ja hörppien vettä. Ajattelin, että ehkä tämä on juuri sitä, mitä elämäni nyt on: yrityksiä olla jotain muuta kuin eilen. Ja kenties myös… olla Kukan tyylinen.
Ja se on jo ihan hyvin. Kai? Vai kuitenkin pelkästään säälittävää?
Päivän kysymys itselleni: Missä kohtaa lupaan olla itselleni armollinen?
Vastaan: Salaattien estetiikassa
Tällä viikolla:
En yritä tehdä vaikutusta Kukkaan koristeellisella salaatilla. Teen vaikutuksen jollain muulla tavalla ja selvitän, mikä se muu tapa on.
Elsa
